Luukku 1
Tuiskun katse lipuu auraamattomasta kävelytiestä kohti edessä häämöttävää bussipysäkkiä ja kaukaisuudessa pilkehteleviä ajovaloja. Painava tunne rinnassa juuri käydystä työhaastattelusta on läpitunkeva. Kaikki mikä voi mennä pieleen, meni pieleen. Ne sanoo, että ensi kerralla sitten paremmin, mutta tuleeko ensi kertaa?
Bussin hydrauliikat suhahtavat vaikerrellen ovien avautuessa. Sisään astuessaan Tuisku pöllyttää vaaleista hiuksistaan hennot lumikiteet kevyellä sipauksella käytäväpaikalla istuvan vanhemman rouvan päälle. Puolitietoisen anteeksipyynnön jälkeen takarivin penkille istuessa pääsee syvä huokaus. On kylmä. Sukat ovat läpimärät. Viime kuun kenkäostokset kariutuivat valtavaan sähkönsiirtolaskuun, joten nyt mennään niillä mitä on, eli varpaiden sivusta läpipuhjenneilla talvisaappailla, joiden ikää ei edes muista, tai halua muistaa.
Oma pysäkki tuntuu tutun kotoisalta, se pitää sisällään mahdollisuuden olla vapaa. Ainoaan toiveeseen, jota Tuisku elämältään haluaa. Tällä hetkellä sekin tuntuu mahdottomalta, sillä julkisen liikenteen hinnat ovat liian suuret hupimatkusteluun. Laahaavin askelin ja raskaan hengityksen säestämänä kotiovi lähenee, sentään hänellä on vielä koti, jota Kela ei ole käskenyt vaihtaa pienempään.
Luukku 2
Vellamo istuu kahvilassa, tummapaahtoa kupillinen kourassaan. Tänään on määrä tavata ystäviä, jotka kaikki saapuvat eri puolilta Helsinkiä ja lähikuntia. Harvinaista herkkua saada kaikki saman pöydän äärelle.
Ystävät saapuvat ripotellen, jokainen upotettuna lämpimään halaukseen. Takaisin pöytään siirtyessä Vellamo tarkkailee joka kerta kahvilan työntekijöitä, ja miettii miten tekisi aloitussiirron. Keskustelu kuitenkin vie mennessään, vaikka ajatukset välillä harhailevatkin siihen, miten asiansa esittäisi. Sormia pistelee, niska on aivan jumissa. Ei Vellamo yleensä jännitä, mutta tänään ystävien läsnäolo saa kauhunsekaisia tunteita aikaan, sillä kieltävä vastaus tuntuisi alentavalta.
Takit vedetään päälle. Hetki on koittanut. Vellamo kävelee tiskille ja kysyy esihenkilöä. Ei paikalla, ”tuu huomenna yhentoista maissa uudestaan”. Ei Vellamo voi sinne asti odottaa, homma on hoidettava heti pois alta. ”Oisin vaan duunia kyselly…”. ”Joo, tuu huomen sit, en mä osaa oikeen vastata tohon”. No ei kai siinä mitään voi, tullaa sitten myöhemmin uudestaan.
Luukku 3
Tuiskun tavallinen päivä alkaa omaan ikään verraten ikivanhan tietokoneen avaamisella. Hurina pölyttyneestä koneen tuulettimesta vihjaa lisäkuluja, sillä oma into ja jaksamus perehtyä asiaan on ottanut hatkat.
Pikakahvin huumea tuoksu valtaa koko 24 neliöisen yksiön. Taas liian vahvaa. Ensimmäisen siemauksen jälkeen irvistellen Tuisku istahtaa lattialle, ristii jalkansa ja aloittaa näpytellen tutut sanat tietokoneensa ruudulle. Mitään filttereitä ei työnhakusivustolla tarvitse paikkakuntaa lukuun ottamatta asettaa, sillä mikä tahansa työ, johon pätevyys riittää, kelpaa.
”Kelpaa” on Tuiskun vakiosanastoa. Ei mitään likkaa, eikä kyllä ehkä myöskään tarpeeksi, mutta kelpaa. Liian vahva kahvi kelpaa, kunhan on kahvia. Ystävän yksipuolinen auttaminen kelpaa, onpa edes joku kaveri. Mikä tahansa työ kelpaa, olisipa edes jotain lisätuloja. Lisätuloja, sillä suurista palkoista Tuisku ei uskalla edes haaveilla, vaan tyytyy siihen tosiasiaan, että toimeentulotuki on ja pysyy. Toimeentulotuki onkin nyt siis se päätulo, joka ei riitä kattamaan ihmisarvoista elämää.
Uusien ilmoitusten selaamiseen kuluu kutakuinkin viisitoista minuuttia, ja saldona on pyöreä nolla. Hyvinä päivinä avonaisia välilehtiä saattaa olla useampikin, joissa hämyilee potentiaaliset uudet työpaikat. Mutta ei tänään. Kahvin viimeiset kylmät tipat valuu kurkkuun ja mieli on ankea. Päivän teema on lukkoon lyöty, ellei jotain mullistavaa tapahdu. Teema on pettymys.
Luukku 4
Vellamon puhelin tuuttaa kahdesti, kunnes toisesta päästä kuuluu karhea ääni. Kyseessä on isä. He juttelevat pitkät pätkät kaikesta maan ja taivaan välillä, kunnes puhe saa yllättävän käänteen, tai oikeastaan isän tuntiessa ei niinkään yllättävän, kun esille tulee avoin työmahdollisuus jonkun tutun tutun firmassa, jonne isä oli Vellamoa jo suositellut. Ihokarvat nousevat pystyyn, taas isä on sooloillut. Tunnollisena Vellamo kuitenkin ottaa puhelinnumeron ylös soittaakseen johtajalle. Siis suoraan johtajalle, sillä kyseessä on ilmeisesti piilotyöpaikka, jonka rekryä itse johtaja hoitaa. Kaikkialta sitä itsensä löytääkin, hän miettii.
Vellamolla on laajat verkostot. Ulospäinsuuntautuneen persoonansa ja rohkeutensa johdattelemana on ympärille karttunut jos jonkinmoista kansaa. Osittain myös tästä syystä Vellamo luikertelee usein työstä toiseen, sillä uudet mahdollisuudet houkuttelevat.
Luukku 5
Tuisku kuvailee työttömyyttään lamaannuttavaksi. Epätietoisuus tulevasta on stressaavaa, kun yhtään mitään ei voi suunnitella kahta viikkoa pidemmälle. Pieniä valonpilkahduksia tulee kuitenkin aika-ajoin, kuten tänään sattumoisin sosiaalisessa mediassa törmätessä ilmoitukseen pikkujouluista. Pikkujoulut itsessään ei innosta Tuiskua, sillä rahanmeno lahjan hankintaan on ahdistava ja jopa siistimpien vaatteiden hankinta hienoihin pikkujouluihin on ollut poissa mahdollisuuksien listalta jo kauan.
”Työttömien pikkujoulut”. Tutustuessaan esitteeseen tarkemmin, pintaan nousee ehkä jopa innostusta muistuttava tunne. Uhka vai mahdollisuus? Mahdollisuus, ehdottomasti. Hengitys on muuttunut tiheämmäksi ja pupillien laajentuessa silmien vihreys on hädin tuskin enää havaittavissa. Tässä voisi olla kyseessä verkostoitumista. Tuiskun mieleen palaa ne opettajan kaukaiset sanat siitä, kuinka verkostoituminen voi olla työnsaannin kannalta tärkeää. Tähän asti tapahtumissa juokseminen ei ole tuntunut luontevalta, tai siis se jutteluosuus.
Keskustelutaidot eivät ole se Tuiskun vahvin osa-alue, joten pelkkä ajatus tuntemattomien kanssa niitä näitä -höpöttelystä kammoksuttaa. Asiaanhan voisi mennä heti, sen kummemmin jaarittelematta. Tämä taktiikka on kuitenkin todettu varmaksi kiinnostuksen tappajaksi, kun keskustelu aloitetaan sanoilla ”Oisko mulle töitä?”. Pitäisi osata esitellä itseään listaamatta asioita, kertoa mieleenpainuvalla tavalla ”miksi juuri minä” ja vieläpä katsoa silmiin sen koko ajan.
Näissä pikkujouluissa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen… tai enemmänkin puuttuvan… paine. Kun kaikki ympärillä ovat tulleet viettämään aikaa, eikä kilpailemaan työnantajien huomiosta, hengittäminen tuntuu helpommalta. Kuvainnollisesti. Hengittäminen on aina vaikeaa kun siihen sattuu keskittymään. Potentiaalisesti tässä voisi siis olla kyseessä jopa hauska ilta.
”Lisää kalenteriin”.