Joulukalenteri

Tuiskun katse lipuu auraamattomasta kävelytiestä kohti edessä häämöttävää bussipysäkkiä ja kaukaisuudessa pilkehteleviä ajovaloja. Painava tunne rinnassa juuri käydystä työhaastattelusta on läpitunkeva. Kaikki mikä voi mennä pieleen, meni pieleen. Ne sanoo, että ensi kerralla sitten paremmin, mutta tuleeko ensi kertaa?

Bussin hydrauliikat suhahtavat vaikerrellen ovien avautuessa. Sisään astuessaan Tuisku pöllyttää vaaleista hiuksistaan hennot lumikiteet kevyellä sipauksella käytäväpaikalla istuvan vanhemman rouvan päälle. Puolitietoisen anteeksipyynnön jälkeen takarivin penkille istuessa pääsee syvä huokaus. On kylmä. Sukat ovat läpimärät. Viime kuun kenkäostokset kariutuivat valtavaan sähkönsiirtolaskuun, joten nyt mennään niillä mitä on, eli varpaiden sivusta läpipuhjenneilla talvisaappailla, joiden ikää ei edes muista, tai halua muistaa.

Oma pysäkki tuntuu tutun kotoisalta, se pitää sisällään mahdollisuuden olla vapaa. Ainoaan toiveeseen, jota Tuisku elämältään haluaa. Tällä hetkellä sekin tuntuu mahdottomalta, sillä julkisen liikenteen hinnat ovat liian suuret hupimatkusteluun. Laahaavin askelin ja raskaan hengityksen säestämänä kotiovi lähenee, sentään hänellä on vielä koti, jota Kela ei ole käskenyt vaihtaa pienempään.

Vellamo istuu kahvilassa, tummapaahtoa kupillinen kourassaan. Tänään on määrä tavata ystäviä, jotka kaikki saapuvat eri puolilta Helsinkiä ja lähikuntia. Harvinaista herkkua saada kaikki saman pöydän äärelle.

Ystävät saapuvat ripotellen, jokainen upotettuna lämpimään halaukseen. Takaisin pöytään siirtyessä Vellamo tarkkailee joka kerta kahvilan työntekijöitä, ja miettii miten tekisi aloitussiirron. Keskustelu kuitenkin vie mennessään, vaikka ajatukset välillä harhailevatkin siihen, miten asiansa esittäisi. Sormia pistelee, niska on aivan jumissa. Ei Vellamo yleensä jännitä, mutta tänään ystävien läsnäolo saa kauhunsekaisia tunteita aikaan, sillä kieltävä vastaus tuntuisi alentavalta.

Takit vedetään päälle. Hetki on koittanut. Vellamo kävelee tiskille ja kysyy esihenkilöä. Ei paikalla, ”tuu huomenna yhentoista maissa uudestaan”. Ei Vellamo voi sinne asti odottaa, homma on hoidettava heti pois alta. ”Oisin vaan duunia kyselly…”. ”Joo, tuu huomen sit, en mä osaa oikeen vastata tohon”. No ei kai siinä mitään voi, tullaa sitten myöhemmin uudestaan.

Tuiskun tavallinen päivä alkaa omaan ikään verraten ikivanhan tietokoneen avaamisella. Hurina pölyttyneestä koneen tuulettimesta vihjaa lisäkuluja, sillä oma into ja jaksamus perehtyä asiaan on ottanut hatkat.

Pikakahvin huumea tuoksu valtaa koko 24 neliöisen yksiön. Taas liian vahvaa. Ensimmäisen siemauksen jälkeen irvistellen Tuisku istahtaa lattialle, ristii jalkansa ja aloittaa näpytellen tutut sanat tietokoneensa ruudulle. Mitään filttereitä ei työnhakusivustolla tarvitse paikkakuntaa lukuun ottamatta asettaa, sillä mikä tahansa työ, johon pätevyys riittää, kelpaa.

”Kelpaa” on Tuiskun vakiosanastoa. Ei mitään likkaa, eikä kyllä ehkä myöskään tarpeeksi, mutta kelpaa. Liian vahva kahvi kelpaa, kunhan on kahvia. Ystävän yksipuolinen auttaminen kelpaa, onpa edes joku kaveri. Mikä tahansa työ kelpaa, olisipa edes jotain lisätuloja. Lisätuloja, sillä suurista palkoista Tuisku ei uskalla edes haaveilla, vaan tyytyy siihen tosiasiaan, että toimeentulotuki on ja pysyy. Toimeentulotuki onkin nyt siis se päätulo, joka ei riitä kattamaan ihmisarvoista elämää.

Uusien ilmoitusten selaamiseen kuluu kutakuinkin viisitoista minuuttia, ja saldona on pyöreä nolla. Hyvinä päivinä avonaisia välilehtiä saattaa olla useampikin, joissa hämyilee potentiaaliset uudet työpaikat. Mutta ei tänään. Kahvin viimeiset kylmät tipat valuu kurkkuun ja mieli on ankea. Päivän teema on lukkoon lyöty, ellei jotain mullistavaa tapahdu. Teema on pettymys.

Vellamon puhelin tuuttaa kahdesti, kunnes toisesta päästä kuuluu karhea ääni. Kyseessä on isä. He juttelevat pitkät pätkät kaikesta maan ja taivaan välillä, kunnes puhe saa yllättävän käänteen, tai oikeastaan isän tuntiessa ei niinkään yllättävän, kun esille tulee avoin työmahdollisuus jonkun tutun tutun firmassa, jonne isä oli Vellamoa jo suositellut. Ihokarvat nousevat pystyyn, taas isä on sooloillut. Tunnollisena Vellamo kuitenkin ottaa puhelinnumeron ylös soittaakseen johtajalle. Siis suoraan johtajalle, sillä kyseessä on ilmeisesti piilotyöpaikka, jonka rekryä itse johtaja hoitaa. Kaikkialta sitä itsensä löytääkin, hän miettii.

Vellamolla on laajat verkostot. Ulospäinsuuntautuneen persoonansa ja rohkeutensa johdattelemana on ympärille karttunut jos jonkinmoista kansaa. Osittain myös tästä syystä Vellamo luikertelee usein työstä toiseen, sillä uudet mahdollisuudet houkuttelevat.

Tuisku kuvailee työttömyyttään lamaannuttavaksi. Epätietoisuus tulevasta on stressaavaa, kun yhtään mitään ei voi suunnitella kahta viikkoa pidemmälle. Pieniä valonpilkahduksia tulee kuitenkin aika-ajoin, kuten tänään sattumoisin sosiaalisessa mediassa törmätessä ilmoitukseen pikkujouluista. Pikkujoulut itsessään ei innosta Tuiskua, sillä rahanmeno lahjan hankintaan on ahdistava ja jopa siistimpien vaatteiden hankinta hienoihin pikkujouluihin on ollut poissa mahdollisuuksien listalta jo kauan.

”Työttömien pikkujoulut”. Tutustuessaan esitteeseen tarkemmin, pintaan nousee ehkä jopa innostusta muistuttava tunne. Uhka vai mahdollisuus? Mahdollisuus, ehdottomasti. Hengitys on muuttunut tiheämmäksi ja pupillien laajentuessa silmien vihreys on hädin tuskin enää havaittavissa. Tässä voisi olla kyseessä verkostoitumista. Tuiskun mieleen palaa ne opettajan kaukaiset sanat siitä, kuinka verkostoituminen voi olla työnsaannin kannalta tärkeää. Tähän asti tapahtumissa juokseminen ei ole tuntunut luontevalta, tai siis se jutteluosuus.

Keskustelutaidot eivät ole se Tuiskun vahvin osa-alue, joten pelkkä ajatus tuntemattomien kanssa niitä näitä -höpöttelystä kammoksuttaa. Asiaanhan voisi mennä heti, sen kummemmin jaarittelematta. Tämä taktiikka on kuitenkin todettu varmaksi kiinnostuksen tappajaksi, kun keskustelu aloitetaan sanoilla ”Oisko mulle töitä?”. Pitäisi osata esitellä itseään listaamatta asioita, kertoa mieleenpainuvalla tavalla ”miksi juuri minä” ja vieläpä katsoa silmiin sen koko ajan.

Näissä pikkujouluissa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen… tai enemmänkin puuttuvan… paine. Kun kaikki ympärillä ovat tulleet viettämään aikaa, eikä kilpailemaan työnantajien huomiosta, hengittäminen tuntuu helpommalta. Kuvainnollisesti. Hengittäminen on aina vaikeaa kun siihen sattuu keskittymään. Potentiaalisesti tässä voisi siis olla kyseessä jopa hauska ilta.

”Lisää kalenteriin”.

Vellamo nakertelee kynsiään kirkkaan oranssilla sohvalla. Hän koittaa keskittyä siihen, mitä johtaja selittää työstä. Iän kanssa Vellamo on oppinut olemaan oma itsensä tilanteessa kuin tilanteessa, mutta työhaastatteluissa tämä ”taito” ei aina ole se vahvuus. Hän vähät välittää millaisen kuvan antaa itsestään. Töitä tulee ja menee, joten stressi nyt onnistumisesta ei ole läsnä. Sitä paitsi juuri nyt kiinnostus tuntuu olevan yksipuolista, sillä Vellamon päässä liikkuu vain ajatukset siitä kivasta kahvilasta, jossa pari päivä sitten vietti illan. Baristana voisi olla mukavaa, kun pääsee tapaamaan satoja uusia ihmisiä päivässä.

”Ai mitä?” Vellamo herää mietinnästään, kun johtaja esittää hänelle kysymyksen. Tai siltä johtajan kasvot näyttävät ja hiljaisuus indikoi. ”Niin että kiinnostaisiko?” Eipä oikeastaan. Vellamo kiittää haastattelusta ja poistuu itsevarmana ystävällisen ”Ei” jälkeen. Miksi ottaa työ, joka ei inspiroi ja innosta?

7.12.2024 klo 16:54

Tuiskun kädet vapisevat takin taskuissa hänen seistessään mitäänsanomattoman harmaan betonirakennuksen ulko-ovien takana. Vieressään painoa jalalta toiselle vaihdellen seisoo kaksi, selvästi toisensa tuntevaa henkilöä. Hengitys höyryää pakkasen nipistellessä huulia. Tuntuu, kuin pakkanen tunkeutuisi äänihuuliin asti, sillä sanaakaan hän ei saa sanottua noille vieraille ihmisille. Kotona Tuisku oli vannottanut itselleen rohkaistuvansa juttelemaan kaikille, tai edes osalle, itsensä nolaamisenkin varjolla. Silti, yksikään sana, edes ”hei” ei suostu muodostumaan pihahdusta kuuluvammaksi. Tuisku vetää hupun päänsä suojaksi, enemmänkin vain muuttuakseen näkymättömämmäksi.

Iloiset kasvot lähestyvät ikkunan takaa ja kulkevat kohti ovea. Kuuluu ”klonks” kun lukon kieli vetäytyy pesäänsä ja lämmin tuulahdus toivottaa tervetulleeksi sisään. Paikalle valuu kymmenen minuutin aikana useita ystäväjoukkoja ja muutamia yksin tulevia. Lämmin glögikuppi kädessään Tuisku kiertää katseellaan tilaa. Vahingossa otettu suora katsekontakti itsevarmuutta uhkuvaan tummatukkaiseen vieraaseen saa Tuiskun katseen äkkiä pudottautumaan juomaansa. Hieman häkeltyneenä hän pyöräyttää nestettä kupin reunoja pitkin, melkein läikyttäen glögit paidallensa.

Nyt on tehtävä jotain, suunta kohti tuntematonta tai kotiin. Pakottaen jalkansa liikkeelle Tuisku lipuu tuon aikaisemman katsekontaktin luoneen henkilön puhe-etäisyydelle. Täysin odottamatta keskustelu soljuu luontevasti, vaikka seuraan liittyy tapahtuman järjestäjäkin. Tuisku puhkuu itseluottamusta.

Pimeällä, katulampun valaisemalla tiellä Tuiskun mieli tuntuu kirkkaammalta kuin koskaan. Kotimatka lentää siivillä.

Vellamo kävelee hitaasti kadunreunaa ja potkii satunnaisia pieniä jäälohkareita kengän kärjillään. Hän nauttii kylmästä, pienestä nipistelystä kasvoillaan. Kello on viiden kieppeillä iltapäivällä. Ulkona on pimeää, vain katulamppujen valo hohtaa lumihangista heijastuen. Hän on juuri kävelemässä ohi lasiovista, mutta pysähtyy katselemaan ikkunaan kiinnitettyä julistetta. Sen kutsu tulla sisään saa Vellamon harkitsemaan uudelleen, jatkaisiko päivittäistä kävelykierrostaan. Hetken mielijohteesta hän päättää kurkistaa, mitä tuo kutsu pitää sisällään.

Vellamo astuu hieman hämärään, naurusta raikuvaan tilaan, jonka piparin tuoksu saa hänet onnelliseksi siltä seisomalta. Hänen jouluunsa on aina kuuluneet piparit ja aurajuusto, ihan pienestä pitäen. Noiden tuoksujen muistot saa hänet kylpemään hyvässä olossa. Lämpöä ja rakkautta.

Varmoin askelin hän kävelee kohti puhetta pitävää henkilöä, kuullakseen paremmin mistä on kyse. Matkalla hän nappaa pöydältä juotavaa, joka polttaa hänen hieman kankeita sormiaan. Kuppia kädestä käteen vaihdellen hän antaa katseensa kiertää tilaa. Seinillä on paljon erilaisia lappuja, joissa kaikissa yliviivaustusseilla korostettuja tekstinpätkiä. Paikalla on viitisentoista ihmistä. Vellamo huomaa äkkiä, että puhe on jo loppunut. Siispä hän päättää lähestyä ystäväjoukkoa ja liittyä keskusteluun. Vellamosta on helppoa puhua, jopa täysin tuntemattomille. Keskustelun lomassa hän huomaa vaaleahiuksisen henkilön lähestyvän häntä kysyvän näköisenä. Vellamo päättää irtautua keskustelusta muiden kanssa ja ottaa selvä mitä tuolla henkilöllä on asiaa.

Tuisku pyörii sängyssään koittaen nukahtaa. Kello on jo lähes kolme aamuyöllä. Päässä pyörii viime illan tapahtumat ja keskustelut pikkujouluissa. Tuntuu, kuin sisuskalut vetäisivät kuperkeikkaa.

Antaen periksi, hän nousee istumaan sängyn laidalle katse etsien kiintopistettä. Tietokoneen vetovoima saa Tuiskun nousemaan ylös, noukkimaan sen ja asettamaan sen varovaisesti tyynynsä päälle. Työpöydältä klikaten auki ”CV_Tuisku” paljastuu mustavalkoinen, hyvin puhuttelemattoman oloinen ansioluettelo, jonka ulkoasu kielii yläasteella opetetusta mallista, joka ei tihku kohdehenkilöstä persoonaa edes vahingossa.

Innostusta puhkuen ja sormet sauhuten alkaa ansioluettelon tekstit muuttaa sävyään, sanat herää eloon ja kokonaisuus alkaa hahmottua aivan uudella tavalla. Näin motivoituneelta Tuisku ei ole tuntenut itseään aikoihin, hän suorastaan puhkuu määrätietoisuutta. Kappale kappaleen perään muodostuu tekstiä, kirjaimet vilisee silmissä ja sanat muuttuvat… liikkuviksi?

Tuisku herää auringon säteen osuessa silmiin verhon raosta. Tietokone hurraa hirmuista meteliä pitäen viereisellä tyynyllä, ruutu mustana. Vaistomaisesti sormi painaa sattumanvaraista nappia ja ruutu syttyy. Varsinaista muistikuvaa siitä, milloin hän on nukahtanut ei ole, vaan kiihkeä kirjoitus on jossain vaiheessa muuttunut mietinnäksi, ja loppujen lopuksi hyvin sekavaksi uneksi. Mutta nyt se on selvää! Tässä on hakemus, jota työnantajat eivät sivuuta! Ainakaan ensivilaukselta.

Vellamo saapuu suureen, hyvin kliiniseen rakennukseen. Ulko-ovi tunti jäykältä, aivan kuin se koittaisi kertoa, ettei tänne kannata tulla. Hissillä seitsemänteen, talon ylimpään kerrokseen. Käännös oikealle, oikealle ja sitten vasemmalle. Siinä se ovi on, syvä henkäys ja sitten koputus. ”Tuu vaan sisään”, huikkaa kaukainen ääni. Vastassa on punertavien kiharoidensa takaa arvioivasti kohotettu katse.

”Aion nyt suoraan sanoa, ettei me olla sua tänne palkkaamassa, halusin vaan nähdä että millanen on tyyppi, joka ei osaa sitoutua mihinkään.”

Vellamon muurit nousee pystyyn. ”…mitä?”.

”Niin että, kun sulla on vaihtunut toi työpaikka niin tiuhaan, niin halusin vaan nähdä että millanen vastuuton henkilö tän ansioluettelon takana on.”

Vellamon mututuntuma oli siis aivan oikeassa, hänen yrittäessään sönköttää jotain vastaan, mutta suusta ei tule ainoatakaan järkevää sanaa. Kaikki itsevarmuus ja luotto tulevaisuuteen on kadonnut, Vellamo tuntee itsensä muurahaiseksi jonka päälle on juuri astuttu ja jätetty kitumaan.

”Voit mennä, ei tässä jaarittelemaan tarvii jäädä”, punapää toteaa. Vellamo kääntyy kannoillaan ja astuu huoneesta ulos.

”Miten tällänen voi olla edes todellista?”

Tuiskun silmät rävähtävät auki hämmästyksestä. Kaksi työhaastattelukutsua möllöttää sähköpostissa.

Päivä on vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen aurinkoinen, itseasiassa jo toinen päivä tällä viikolla. Tuisku pysähtyy hetkeksi kylpemään valossa ja sen tuomassa vienossa lämmössä hieman viivytellen. Viestein otsikoista hän ei heti osannut yhdistää, mihin työtehtäviin nuo juuri huomatut kutsut ovat kohdistettu. Hieman huimaavana sormet vievät hiiren osoittimen ensimmäisenä saapuneen viestin ylle ja klikkaavat sitä.

Mainostoimisto Mediatalo

Kutsu työhaastatteluun

”Teidät on kutsuttu työhaastatteluun Mediatalolle sihteerin virkaan.”

Tuisku ponnahtaa innostuksesta lattialta tanssahtelemaan muutaman voitontanssiliikkeen keskellä yksiötänsä, kuvitteellisen musiikin tahdissa. Unelmaduuni.

Okei, aika palata takaisin maan pinnalle. Kirjaimellisesti. Onhan asunto 5 -kerroksisen talon alimmassa, joten lattialle istuminen voisi hyvin olla verrattavissa maan pinnalle palaamisen kanssa.

Seuraava viesti;

Joulupukin aarrepaja

Työhaastattelukutsu

Itseään yhä innostuksesta rauhoitellessa Tuisku saa viestistä selvää, että kyseessä on määräaikainen jouluapulaisen virka. ”En edes muista hakeneeni tänne…” hän kuiskaa hiljaa ja kerää jalkansa risti-istunnosta eteensä koukkuun. Edelliset päivät ovat olleet niin täynnä työhakemuksien täyttämistä, että kartalla pysyminen on jo hankalaa. Uusi taktiikka selvästi tuotti tulosta. Taktiikka hakea mielenkiintoisia töitä, vaikkei ne suorastaan olleetkaan omasta taitopaletista. Ainahan voi oppia jotain uutta, eikö?

Vellamon kaikki itsetuntemus on kortilla, kuka hän on, millainen hän on. Viime aikoina hän on sanoittanut työhistoriaansa pitsityöuraksi, sillä se kuulostaa positiivisemmalta kuin pätkätyöläinen. Työkokemusta nimittäin on varsin laajalta skaalalta, pisin työsuhde on tainnut olla puolitoista vuotta. Kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen on mahtunut vaikka mitä. Mutta torjutuksi tuleminen noin kolahti kovaa ja yllättäen, sillä koskaan ei ole ollut ongelmaa löytää uusia töitä ja haastattelutkin ovat olleet jopa mukavia. Työpaikat ovat aina löytyneet tuttujen kautta ja vinkkien kautta. Nyt hän kuitenkin avaa uuden välilehden puhelimensa selaimesta ja kokeilee jotain uutta.

”Hae…” hän mutisee itsekseen samalla painaessa työnhakusivuston nappia. Näytölle ilmestyy pitkä lista erilaisista tehtävistä, jotka kuulostavat toinen toistaan masentavammilta.

Tuiskun keskittynyt katse tihrustaa karttasovellusta puhelimestansa. Sormia paleltaa, kun jäätävä tuuli puhaltaa suoraan edestäpäin. Vuoron perään hän irrottaa kätensä puhelimesta ja puhaltaa lämmintä hengityshöyryä saadakseen ylläpidettyä verenkiertoa edes jotenkin. Epävarmoin askelin hän lähestyy kohti määränpäätä. Epävarmoin, koska viimeisestä työhaastattelusta jäi varsin karmeat muistot.

Puhelin työntyy taskuun ja kohmeiset sormet näpyttelevät viime yönä ulkoa opitun ovikoodin ”0258” ulko-oven lukon yläpuolella sijaitsevaan mötikkään. ”Tästä se lähtee.”

Tuikun etsiessä istumapaikkaa toimistorakennuksen käytävältä, vastaan kävelee rentoihin arkivaatteisiin pukeutunut henkilö, jonka hymyilevät suupielet muodostavat sanat ”Heippa!”, mutta Tuiskun stressitasot ovat niin nousujohdanteisia, ettei vastaukseksi tuohon saada muuta kun katseen nopea valahtaminen kohti lattiaa. Henkilö kääntyy kolmanteen oveen oikealla ja katoaa.

Minuutit vierii. Aulasta vähän matkan päästä kuuluu kellon tikitys. Yksi sekunti, kaksi sekuntia, kolme sekuntia yli kymmenen… Ovi rasahtaa auki. Tuisku kohottaa katseensa etsiäkseen äänen lähdettä. Juuri kun pää kääntyy vasemmalle, huoneesta astuu ulos tuo sama hetkeä ennen kohdattu henkilö joka kutsuu Tuiskun nimeä iloisen kepeästi. Kauhu valtaa mielen.

Huoneeseen astuessaan Tuisku tarkastelee ihaillen sen värikästä sisustusta. Vieno hymy asettuu kasvoille, sillä huone muistuttaa erehdyttävästi hänen omaa kotiaan. Huulilta pääsee vihdoin helpottunut ”Hei!”. Istumapaikan löydettyään haastattelija aloittaa kysymällä siitä, kuka minä olen ja pyytää kertomaan itsestäni jotain. Sinne meni se helpotus. Tämä aloituskysymys on se kaikista kamalin. Siinä hetkessä päästä karkaa jokainen ennalta opeteltu fraasi, sekä tunne- ja tietoyhteys omaan itseen. Jotain perusfaktoja Tuisku saa itsestään irti, muttei omasta mielestään mitään järkevää tai mieleenpainuvaa. Itseasiassa koko loppu haastattelu menee samoissa merkeissä, haastattelija kysyy, Tuisku vastaa jotain ympäripyöreää. Pieni naurahdus pääsee ilmoille, kun Tuisku itsekin tajuaa, että ehkä seuraavaksi voisi hakea ministeriksi.

Loppukättelyt, ulos ja kotiin.

Vellamo selaa LinkedIn:iä. Postilaatikko huutaa kuudesta uudesta viestistä. Käynnissä on intensiiviset keskustelut työnhakutaidoista – sekä niiden puutteista. Hän oli pari päivää sitten tehnyt kirjoituksen omasta näkökulmastaan moderniin työnhakuun, josta nuo kuusi yhteystietoa neljästä tuhannesta vastasivat.

Kynsinauha repsottaa entistä pahemmin Vellamon yrittäessä nyppiä sitä irti samalla niskaansa venytellen. Hierojalle täytyisi päästä, mutta jääkaapin sekä kuiva-aine kaapin ammottaessa tyhjyyttään asia on aika selvä. Pää jumittaa, nälkä kasvaa hetki hetkeltä. Viesteihin vastaaminen on jätettävä myöhemmälle, sillä hän ei halua vain puolivillaisia keskusteluja. Puhelimen ruutu pimenee liian pitkän koskemattomuuden johdosta. Katse siirtyy mustalta näytöltä ulkona satavaan kevyeen lumeen ja kehon valtaa tyyneys.

Tuiskun joka tiistainen reissu Myllypuroon on taas käsillä.  Jonottaminen on alkanut käydä puuduttavaksi, mutta ruoan hinnan jatkuvan nousun myötä ruokajono on asettunut pakolliseksi toiminnaksi kerran viikossa.

Parin kymmenen metrin päästä Tuisku huomaa tutun pään, jonka tajuaa kuuluvan sille pikkujouluissa tavannelleensa tummatukkaiselle hurmurille, jonka nimen hän on toki autuaasti unohtanut. Kuikuillen ja huitoen hän yrittää saada puolimuukalaisen huomion tämän kääntäessä päätä vilkaistaakseen ympäristöään. Pian katseet kiinnittyy toisiinsa ja Tuisku saa nostetun käden vastaukseksi omaan heilutukseensa.

Jono etenee hitaasti. Puhelimen sähköpostisovellus ilmoittaa yhdestä uudesta saapuneesta viestistä vaimealla äänellä. Tuisku kaivaa puhelimen taskustaan. Mediatalo. Sydän tuntuu hyppäävän kurkkuun. Tässä sen on. Kauhun sekaisin tuntein hän avaa puhelimensa koodilukon ja vetää syvään henkeä painaessaan viestin auki.

Katse hyppii riviltä toiselle edestakaisin, etsien punaista lankaa. Siinä. Taas uusi pettymys. Kuin huomaamatta Tuiskun vuoro on seuraavana jonossa ja puhelin työntyy sattumanvaraiseen taskuun kun hän alkaa riuhtomaan reppuaan selästä valmistautuessaan pelastavaan ruokasaaliiseensa.

Vellamo tallustaa kohti Itä-Helsingin terveysasemaa, mutta kääntyykin sen kohdalla oikealle. Jonotus alkaa. Hän on vastikään oppinut, ettei hävikkiruoan hakemisessa ole mitään häpeämistä.

Viimeisestä työstä on jo useampi kuukausi, sillä ajatus on ollut löytää jotain itseä oikeasti kiinnostavaa. Viikot kuitenkin muuttuivat kuukausiksi ja koko talous meni nurin. Vellamon suhtautuminen rahaan on ollut aina huoletonta. Harvoin on tarvinnut laskea mitä voi ostaa ja mitä ei. Tilanne on nyt siis verrattain uusi, kun suoratoistopalvelutkin täytyi lopettaa ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen.

Vellamo nostaa leukansa rinnastaan vilkaissaasseen taakseen ja huomaa iloisen käsiparin heiluttelevan. Hänelle? Tuo hahmo taitaa tosiaan huitoa hänelle. Se tuttu nolous iskee jälleen, kun hän tajuaa jonkun tunnistaneen hänet. Käden nosto ja pikainen käännös takaisin jonostussuuntaan.

Tuisku istuu ruokapöytänsä ääressä, tietokone valmiina edessään. Hän tarkistaa päivämäärän ja kellonajan, jotta on varmasti oikeaan aikaan liikkeellä. Tai oikeastaan oikeaan aikaan paikoillaan. Tavallisesti häntä on vaikea pitää täysin pysähdyksissä, sillä jatkuva pieni liike pitää ajatukset paremmin kasassa. Tuiskun päässä nimittäin usein vallitsee tolkuton kaaos.

Hän säpsähtää kuvaruudun vaihtuessa  ”Odottaa” tilasta ystävällisiin kasvoihin. ”Huomenta”, kaikuu Tuiskun kaiuttimista. Mikki päällä, kuva näkyvissä, check. ”Tästä se piinapenkki taas alkaa”, hän miettii. Nuo kuvaruudun toisesta päästä heijastuvat, niin iloiset kasvot luovat kuitenkin tyyneyttä ja itsevarmuutta Tuiskuun.

Haastattelu sujuu kuin hengittäminen, kaikki tulee luonnostaan eikä vastauksia tarvitse sen koommin miettiä. ”Ongelmanratkaisu ja nopea työtempo”, kuuluu vastauksena ”Mitkä ovat vahvuutesi?” -kysymykseen. Vastavuoroisesti Tuisku kyselee innokkaana työpaikasta ja itse yrityksen arvoista, kunnes haastattelun viimeiset sanat vaihdetaan ja tietokoneen kansi painuu kiinni. Tuiskun hymy piirtyy korvasta korvaan.

Tässä on taas yksi niitä hetkiä, kun hän toivoisi omaavansa kavereita, sillä hän tihkuu innosta päästä kertomaan haastattelusta jollekin. Sormet näpyttelee näytölle äidin yhteystiedot ja painaa vihreää puhelinkuvaketta.

Vellamo ei koskaan mennyt tapaamaan sitä kahvilan esihenkilöä, muttei ole saanut asiaa pois mielestäänkään. Nyt vasta jauhetun kahvin tuoksu tervehtii häntä kenkiä ovimattoon pyyhkiessä. Tiskin takana näkyy ystävälliset kasvot jos toisetkin. Toinen myyjistä selkeästi tunnistaa hänet, sillä sen silmät alkoivat tuikkia ja pian näkyy vaan essun viuhahdus keittiöön. Vellamo kävelee kohti tiskiä, ja juuri kun on avaamassa suutaan keittiön ovi aukeaa. ”Moikka! Sä kävit kyselee töitä?” Vellamon sydän saattaa jättää lyönnin välistä. ”Aa joo, sori, tuli vähän kaikkee tässä ni…” ”Oisitko kuitenki vielä kiinnostunu? Miellä ois yks vakkaripaikka auki, ei olla ees ehitty laittaa siitä vielä ilmotusta, mut jos tahot tulla kokeileen ja sovit meidän porukkaan ni perjnataina vois alkaa. Tuleeks liian äkkiä?”

Talo tarjosi chai laten, joka kädessä Vellamo seisoo bussipysäkillä, häkeltyneenä. ”Se duunipaikka vois olla mun… mut miks musta tuntuu tältä?”

Tuiskun keho tuntuu painavalta. Huonosti nukuttu yö takana, oikeastaan jo kolme vastaavanlaista yötä. Ajatukset harhailivat edellisessä työhaastattelussa. Vaikka kaikki tuntui menevän hyvin, miksei mitään vastausta kuulu? Ylianalysointi kohdistuu jokaiseen muistikuvaan haastattelun sanankäänteistä. Mitä jos hän tulkitsi jotain väärin?

Katse harhailee Oulunkylän seurahuoneen seinillä. Ilmaistapahtumat ovat niitä harvoja herkkuja, joissa Tuisku voi ulkoiluttaa itseään. Tällä kertaa hän on päätynyt valokuvanäyttelyyn, jonka aiheena on kirpaisevan tuttu työttömyys. Esillä on vajaa kaksikymmentä kuvaa, nopean arvion mukaan. Vaikka keskittyminen on kaukana nykyhetkestä, yksi teos saa hänen huomionsa kiinnittymään kerta toisensa jälkeen katseen poukkoillessa seinältä seinälle. Hän ottaa varovaisen askeleen lähemmäs, sitten toisen, ja kolmannella askeleella hän viipyilee kunnes pysähtyy kokonaan. Nyt tuo valokuva on metrin päässä, ja Tuiskusta tuntuu kuin se imisi häntä sisäänsä, magneetin lailla vetäen puoleensa. Tuossa kuvassa on jotain vangitsevaa, tuttua. Minuutti vierähtää, toinenkin, mutta Tuiskun katse ei pääse irti. Koko mielen sekasorto on laantunut, tai ehkä ennemmin lamaantunut.

Puhelin soittaa tutun sävelen suosikkiartistin kertosäkeestä rikkoen hiljaisuuden.

”Tuisku?”

Perjantai. Edellisen päivän Vellamo vietti panikoiden. Tänään kuitenkin asia on loppuun käsitelty, vastaus on ei. Hän ei osaa sanoittaa, miksei halunnut baristan tehtäviä. Ehkä sen lopullisuus pelotti. Määräaikaisuus on ollut Vellamon juttu, sillä silloin työstä on helpompi lähteä, tunneyhteyttä ei synny samalla tavalla. Soittaessaan kahvilaan hän kävelee ympäri asuntoaan rauhattomana.

Keskustelu menee pääpiireittäin näin: ”Hei. Tuota, mun käskettiin ilmottaa että tuunko tänään vuoroon vai en.” ”Joo ootas, haen oikeen henkilön puhelimeen…” Vellamo tuntee hikipisarien valuvan selkäänsä pitkin alas, vaikka asunnossaan ei ole mitenkään huomattavan lämmin. ”Moikka Vellamo! No, mites on, tuutko?” Vellamo rykii kurkkuaan ja saa sanottua asiansa. ”Ikävä kuulla, mutta hei, jos silti etit vielä töitä, niin mun veli tartteis apulaisen sen liikkeeseen nyt vähäks aikaa, laitanko sulle sen yhteystiedot?” Ehdottomasti.

Ilon ja onnen päivä. Kaikki hymyilee, ja Tuiskun hymy tarttuu myös ventovieraisiin kanssamatkustajiin. Junassa matkalla kotiin hän nyplää hupparin nauhojaan sormiensa välissä katse kiinnittyen ikkunalasiin maisemien vilahdellessa ohi. Ajatuksissa laukkaa mielikuvat jo siitä, millaista uudessa työssä olisi. Pitkä ja odottava kolme päivää tiedossa, ennen kuin työt alkaisivat. Tunne on kuin vastarakastuneella, raajoja kihelmöi ja vatsanpohja heittää kärrynpyörää. Odottavan aika on pitkä.

Tuisku astuu ankean harmaasta ovestaan sisälle ja heittää takkinsa johonkin vaaterekkiään kohti, vähät väittäen siitä, ettei takki kuitenkaan osunut edes lähimain kohdettaan. Oranssinkirjava kissa venyttelee onnellisen näköisenä ennenkuin siirtyy leipomaan takin tekoturkiskaulusta ja lopuksi käpertyy huppuun turvaan. Tuisku katselee tyynenä rakasta tuholaistaan. Kevein askelin hän siirtyy takkinsa viereen ja asettuu maaten kylmälle lattialle, eikä välitä nyt mistään muusta kuin tästä hetkestä. Tässä hetkessä, hän ja karvakaveri. Ja uusi työ.

Muutaman vaihdetun sähköpostin jälkeen Vellamo on odottamassa videopuhelua. Puhelimansa näytölle selkiytyy alun pikselimössön jälkeen nuori mies. ”Hei!” kuuluu Vellamon kuulokkeista. ”Tää tulee nyt vähän viimetingassa, en ite oo ollut hoitamassa rekryä mutta tuli yks viimehetken peruutus niin nopeempaa hoitaa asia nyt näin. Mä siis olen itse Joulupukin aarrepajan yrittäjä.”

Vellamo kiemurtelee nojatuolissaan, kunnes puhelu viimein loppuu. 27 minuuttia ja 14 sekuntia. Sen aikaa kesti, kun hän kyseli työpaikasta ja sen mahdollisuuksista. Pestin on tarkoitus jatkua vain juuri uudenvuoden yli, joka houkuttelee Vellamoa yli kaiken. Yksi haara Vellamon pitsityöuraan lisää. Vastaus oli kyllä.

Eväät, repussa. Lenkkarit, jalassa. Hiukset ponnarilla, valmiit. ”Avaimet, puhelin, lompakko…” Tuisku kertaa hiljaa taputellen taskujaan. Tänään hänelle ojennetaan työasu ja avaimet Joulupukin aarrepajan varaston oveen, josta pääsee luikkimaan pukukoppien kautta suoraan myymälän puolelle. Jännitys on niin voimakasta, että Tuisku voi pahoin. Uusi paikka (joku Jouluksi avattu pop-up myymälä), uudet työkaverit, uudet tilanteet, uuden opettelu.

Oven yllä oleva kello kilahtaa Tuiskun astuessa todelliseen Joulumaahan, hänen uuteen pesäkoloonsa. Ensituoksu on lämmin kanelin ja glögin yhdistelmä. Mahtaako lähde olla autenttinen vai myydäänköhän tällaisia hajusteita, siitä hän aikoo ottaa selvää, sillä varpaat ovat kastuneet lumihangessa kävelyn jälkeen ja koko keho hytisee. Kuuma juoma olisi pelastus tässä tilanteessa. Varpaiden palelu unohtuu kuitenkin jo ennen kuin siihen on edes ehtinyt kunnolla keskittyä, sillä takaovesta astelee nuorehko, hyvin parrakas hahmo toivottamaan hänet tervetulleeksi. Tämä Joulupukin pikkuveli, niin Tuisku hänet nimesi, kysyy voiko olla avuksi. Tuisku kertoo nimensä, josta tuon Joulupukin pikkuveljen silmät alkavat tuikkimaan. ”Tästä se lähtee” miettii Tuisku.

Vellamon ja Tuiskun katseet kohtaavat, kun Vellamo on riisumassa takkiaan ensimmäisen alkavan työpäivänsä johdosta. Hymy tarttuu huulilta toisille.

”Eikös me tunneta jostain?” Vellamo kysyy.

”Joo, tavattiin siellä pikkujouluissa…” Tuisku vastaa hieman ujon näköisenä.

”Niin olikin, sä sait mun mielenkiinnon heti heräämään!”

Tuisku muuttuu punaiseksi. ”Kiva olla täällä nyt yhdessä, voit olla mun turvaeläin.”

Vellamo naurahtaa, ”En tiiä onko se kovin hyvä idea, mutta tässä mä olen, sua varten!” ja vinkkaa silmää.

Työpäivän aikana parivaljakko vikuilee toinen toisiaan, jouluaatossa on jotain taikaa ilmassa. Vellamosta tuntuu, että koko joulukuu oli onnellisten sattumusten sarja, koska hän päätyi tänne, nyt. Tuisku tuntee ylitseen huokuvan ihastuksen tunteen aina Vellamon vilauttaessaan hymyään ja tekevän pöljän ilmeen päälle.

Kahdeksan tuntia lentää siivillä, kunnes Tuisku tulee takahuoneesta ja sammuttaa liiketilan valot. Vellamo on odottamassa häntä tiskin edessä, jouluvalojen luodessa himmeää valaistusta. Tuisku lähestyy rauhallisen näköistä Vellamoa hieman hermostuneena, kunnes pysähtyy tämän eteen.

Vellamo nostaa katseensa ylös. ”Mistelin oksa, eiks toi ookkin?” ja laskee taas katseensa Tuiskun syvän sinisiin silmiin.

Jätä kommentti