Tekstin kirjoittanut Tatsin hallituksen jäsen Petri Lillqvist
Työ- ja elinkeinoministeriön 21.6. julkaiseman työttömyyskatsauksen mukaan maassa oli toukokuun lopussa yhteensä 235 400 työtöntä työnhakijaa. Se on 65 800 vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Pitkäaikaistyöttömiä – eli yhtäjaksoisesti vähintään vuoden työttömänä työnhakijana olleita – oli 95 300, mikä on 15 600 vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Yli 50-vuotiaita työttömiä työnhakijoita oli 91 400 eli 19 100 vähemmän kuin edellisenä vuonna samaan aikaan.
Työttömyyden ankara todellisuus
Tuo yli 50-vuotiaiden työttömyys on minulle henkilökohtaisesti tärkeä ja jopa kipeä asia. Olen itse joutunut työttömäksi ensimmäisen kerran samana vuonna jolloin täytin 50-vuotta. Olin ollut työelämässä yhtäjaksoisesti vuodesta 1985 lähtien. Ensin Postissa noin viisi vuotta, sitten poliisina Helsingin järjestyspoliissa lähes 14 vuotta. Sen jälkeen yritys- ja työturvallisuuden asiantuntijatehtävissä Digita Oy:ssä ja Finnairilla kymmenisen vuotta.
Kuten kaikilla pitkään työelämässä olleilla, työstä ja töiden tekemisestä oli tullut osa identiteettiäni. Kun minut irtisanottiin Finnairilta yt-neuvottelujen seurauksena ”tuotannollisista ja taloudellisesta syistä”, ymmärsin pian, että olin menettänyt paljon enemmän kuin säännöllisen ansion.
Työttömyys vei mukanaan myös merkittävän osan sosiaalisista verkostoista, ja pitkittyessään se alkoi nakertaa myös identiteettiäni.
Mitä pidempään henkilö on ollut työelämässä, sitä rajummin työttömyys voi uhata ihmisen käsitystä hänen ammattitaidostaan, kyvyistään ja jopa minäkuvastaan. Hain jatkuvasti uusia töitä, mutta kun kuukaudet kuluivat ilman tulosta, alkoi usko omaan ammattitaitooni horjua. Jokainen ”valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -kirje vahvisti tunnetta, että olin muuttumassa tarpeettomaksi tässä yhteiskunnassa.
Ihmisiä numeroiden takana
Työttömyydestä on liian helppoa puhua vain tilastojen kautta. Toukokuun lopussa Suomessa oli 235 400 ihmistä, joilla kaikilla on oma tarinansa, omat toiveensa ja pettymyksensä. Kansakuntana Suomella ei ole varaa olla kuuntelematta heistä yhdenkään tarinaa, ei oikeutta ohittaa heidän toiveitaan, ei lupaa unohtaa heidän pettymyksiään.
Thomas Carlyle oli skotlantilainen esseisti ja historioitsija, jonka yhteiskuntakritiikki vaikutti kuningatar Viktorian ajan Englannissa. Hän on kirjoittanut:
”Mies, joka tahtoo tehdä työtä ja joka ei sitä löydä, on ehkä surullisin näky, jonka onnen epätasainen jakautuminen saa aikaan tämän auringon alla.”