Toukokuu 2019
Ville
Takanani on 13 vuoden ura mielenterveyspotilaana, joka sisältää kokemuksia lastensuojelusta psykiatriseen osastohoitoon, ja kaikkea siltä väliltä. Kirjoitan asioista omasta näkökulmastani juuri sellaisina kuin ne itse näen.
Hautasin aikoinaan itseni mielenterveyskuntoutujan roolin alle. Olin potilas, enkä minä itse. Opin tuohon rooliin totuttuani yläasteaikana muiden sanelemaan identiteettini. Ensin olin häirikkö, siitä muutuin potilaaksi. Ennen näitä olin kiltti koulupoika, ”hikke”.
Monesti kuulee käytettävän ilmaisua ”mielekäs tekeminen”, kun puhutaan vaikkapa mielenterveyskuntoutujista. Tämä on ehkä kuluneimpia kliseitä aiheeseen liittyen. Olen kuitenkin huomannut, ettei sitä ole ihan turhaan käytetty.
Usein tämä mielekäs tekeminen kuitenkin toteutuu (ainakin) mielenterveyskuntoutujien kanssa mahdollisimman yksinkertaisena robottimaisena työnä. Pyritään kuormituksen minimoimiseen. Esimerkkeinä roskien keruu, sarjatyönä tehtävät hommat, kiinteistöhuolto jne. Itselleni nämä eivät ole olleet hyviä vaihtoehtoja.
Näitä työtoimintoja tulisi keskittää enemmänkin sopivaan, ja oikeanlaiseen kuormitukseen, kuin kuorman minimoimiseen. Pienellä panostuksella oikeanlaisen kuormituksen löytämiseen voisi säästää paljon – niin rahaa, työtunteja, kuin asiakkaan kärsimystä. Itselleni tuo kuorman minimointi oli ehkä haitallistakin. Sopivalla kuormituksella voidaan luoda paremmin merkityksellisyyden tunnetta, joka monesti edistää kuntoutumista paremmin kuin mikään muu.
”Sopivalla kuormituksella voidaan luoda paremmin merkityksellisyyden tunnetta, joka monesti edistää kuntoutumista paremmin kuin mikään muu.”
Joskus kävin tekemässä puutöitä kuntouttavana työtoimintana. Se oli sarjatyötä. En pitänyt siitä, eikä vaihtoehtoja ei annettu puutteellisten resurssien vuoksi. Kun turhauduin lisää, lopetin siellä käymisen. Ajattelin tuolloin ”Ei musta ollut edes tähän.”
Mitä olisin kaivannut? Ajatustöitä noiden robottihommien sijaan. En ole muutenkaan hyvä tekemään käsilläni, mutta pääni toimii kyllä. Minulle annettiin itselleni epäsopivia tehtäviä.
Myöhemmin löysin kokemusasiantuntijakoulutuksen. Hain sinne, ja pääsin sisään. Kävin koulutuksen kunnialla loppuun saakka. Sen jälkeen tein jonkin verran työkeikkoja kokemusasiantuntijana. Vajaan puolen vuoden kuluttua pääsin työkokeiluun. Siellä olin viisi päivää viikossa, kuusi tuntia päivässä. Se sujui ongelmitta. Koin sen mielekkääksi, ja tarpeitani vastaavaksi.
En aliarvioi ketään, mutta tosiasia kuitenkin on, että toisille sopii paremmin ruumiillinen työ, ja monet kokevat sen mielekkäänä. Toinen puoli taas pitää ajatustyöstä. Ajatustöitä kuntouttavana työtoimintana, tai työkokeiluna järjestetään ainakin toistaiseksi liian vähän. Monet näistä olemassa olevista keskittyvät media-alaan. Ehkä sinne voisi kehitellä jotain muutakin? Monille taas on tärkeää tehdä työtä ihmisten kanssa, johon ei ole juuri työpajoja olemassa. Kahvion kassaa en tähän laske.
Olin noin 13 vuotta tuuliajolla, vailla suuntaa. Koin, ettei minusta ole mihinkään, kun edes yksinkertaiset työtehtävät eivät suju. Ne vain olivat minulle vääränlaisia tehtäviä. Nyt olen löytänyt elämälleni suunnan, ja kuljen askel kerrallaan eteenpäin. Minulla ei ole muuta tavoitetta, kuin edetä urallani niin pitkälle, kuin kykenen. Nyt olen löytänyt sitä itselleni mielekästä tekemistä.
Kiitos Ville kokemustesi jakamisesta. Olen törmännyt sanoihin ”mielekäs tekeminen” usein ja olen etsinyt ja joskus jopa löytänyt itselleni tuota mielekästä tekemistä. Olin ulkoapäin ohjautuva, kiltti tyttö, joka mukautui ja jousti, kunnes ei sitten enää joustanutkaan.
Parikymppisenä tein työtä, jossa työnantaja käski tekemään ylitöitä noin kuukauden ajan, jotta tuotteet tulevat valmiiksi ja pääsemme kaikki kesälomille. Tuon ylityökuukauden jälkeen olin uupunut; meni kihlauskin poikki ja jäin yksin. Kyseinen työnantaja teki konkurssin, joten ei harmita niin paljon, mutta terveyteni meni.
Tuolta saakka, yli 30 vuoden takaa, on hyvin muistissa miten jaksaminen kääntyikin uupumukseen. Huomaan, etten toipunutkaan kunnolla, sillä opiskelun jälkeen olin kierteessä: palkkatukityö, työttömyys, palkkatukityö jne. Nyt olen kierteessä työllistymistä edistävä ammatillinen kuntoutuminen, työkokeilu, työttömyys, työkokeilu, työttömyys.
Fyysinen terveyteni muuttui sairauksiksi ja kävin kahdessa leikkauksessa alle 5 vuotta sitten. Niiden jälkeen minulle myönnettiin työllistymistä edistävä ammatillinen kuntoutuminen KELAlta. Sain kuntoutuksen jälkeen alussa tehdyn WHO:n elämänlaatumittarin tulokset. Näin, että sosiaalinen- ja psyykkinen ulottuvuus olivat heikoimmat, alle oman ikäisteni keskiarvon. Jos olisin tuon tiennyt, en olisi hakeutunut sellaisiin työkokeiluihin, joissa oli sosiaalista ja psyykkistä kuormittavuutta.
Yritän muistaa, että olen muutakin kuin diagnoosini. Ne antavat sanoja asioiden ymmärtämiseksi. Käytän sanoja siksi, jotta toisetkin huomaavat erilaisuuteni. Mehän kaikki olemme erilaisia, kun vertaamme itseämme toisiin. Ei siis ole kahta samanlaista.
Ajatteluni on muuttunut: aiemmin ajattelin, että olen vääränlainen. Nykyään ajattelen, että olen oikeanlainen, mutta työt ovat olleet vääränlaisia minulle, siksi oli tullut uupumusta, masennusta ja myöhemmin leikkaukset. Olen oppinut vetämään rajoja ja ilmaisemaan tarpeitani paremmin kuin nuorena.
Olen huomannut erään asian työmarkkinoilla: siellä ei ole minulle työtehtäviä. Luon itse itselleni työtehtävät. Olen ollut ns. tien raivaaja eli eri oppilaitoksissa ensimmäisten joukossa, jotka opiskelivat uutta opintokokonaisuutta tai työssä, jota ei aiemmin oltu tehty yrityksessä. Kun olen saanut työssä eri osa-alueet toimiviksi, annan työtehtävät juurrutettaviksi toiselle. Vertauskuvallisesti annan viestikapulan seuraavalle.
Hyväksyn tilanteeni, sillä on asioita, joille en voi mitään ja on asioita, joille voin jotain. Se vaatiikin rohkeutta, sillä tehtävää ei ole kukaan aikaisemmin tehnyt.