Vähävaraisen näkökulma.
Päiväbudjetti.
Joillekkin pakollinen määre, joka ohjaa toimintaa. Ohjaa, tai varsinkin näin kesäaikaan kun tekemistä olisi vaikka jokaiselle päivälle, rajoittaa sitä.
Edes työssäkäyvät eivät ole tuon sanan ulottumattomissa, sillä elämme aikaa, jossa työnteolla ei välttämättä pääse köyhyyttä karkuun.
Ympärillä saattaa olla kavereita, jotka kertaa kokontuessanne kesänsä rientoja. Reissuja on kyllä tullut kesän aikana tehtyä itsekkin, matkakohteena toki vain lähin iso ruokakauppa. Kesän kohokohta mahtoi olla päiväystuote kalapala, jona löytyi sattumalta aamupäivän kauppareissun last chance -hyllyltä, jonne kaarto ensimmäisenä ostoskori käsivarressa roikkuessa on tullut jo tavaksi. Tuokin aarre kustantaa puolentoista päivän budjetin, mutta kerrankos vuodessa sitä voi kesästä nauttiessa törsätä. Katumus kuitenkin iski kotona, kun ostoskuitti nousi kauppakassista maitojuomapurkin kylkeen liimautuneena, ja silmät osuivat toistamiseen ostosten loppusummaan. Ahdistus siitä, että tämä yksi kassillinen ruokaa kustansi viiden päivän budjetin, tietäen tasan tarkkaan että puolet listan tavaroista jäi vielä kauppaan, ottaa vallan.
Kaveriporukan Whatsapp -ryhmä kilkuttaa jatkuvalla syötöllä notifikaatioita ”huippuideasta” lähteä päiväreissulle Tallinaan alennuskoodilla. Itselle tuo päiväreissu on ennemminkin suora reitti vararikkoon. Joudut keksimään tekosyyn, mikset juuri suunniteltuna päivänä pääse mukaan, sillä vaikka ystäväsi lupautui maksamaan matkasi, muut kustannukset siellä olisivat tajunnanräjäyttävät. Sinne olisi mennyt viiden päivän budjetti. Omien eväiden syönti yksin ravintolan ovien ulkopuolella kuikuillen sisäpuolella istuvia kavereita ei edes ajatuksena houkuttele. Totuuden, eli duunitorin työpaikkailmoitusten pläräämisen sijasta, keksitään hätävalheen kissanristiäisistä. Ahdistaa valehtelu.
Omaa sisimpää kalvaa ajatus hukatusta ajasta. Hukatusta, kiitos sosiaalisesta paineesta suorittaa kesää. Tai ylipäätään elämää. Kolmatta viikkoa putkeen päivitellään kirjaston verkkosivuja, josko Korkeasaaren kausikortti olisi vapaana. Ilmeisesti joku muukin on kuullut siitä, sillä päivä toisensa perään saa kokea karvaan pettymyksen, kun kortti on jo ehditty lainaamaan. Ilman sitä kyseessä olisi neljän päivän budjetti, yhteen päivään. Lämpimät säät ovat muutenkin sisällä kököttäessä vain kuvajainen ikkunassa, sillä ulos lähtö tuntuu aina maksavan jotain kavereiden kanssa. Samat ulkoilureititkin tökkii, varaa julkisen liikenteen lippuun useamman kerran viikossa ei ole. Ahdistaa yksinäisyys.
Siispä, vähävaraisuus. Niin monia koskettava totuus. Se ei ole kaikkien valinta. Se ei tarkoita, että ihminen olisi vähempiarvoinen. Mutta silti se aiheuttaa ahdistusta ja stressiä, ihan jo ympäröivästä maailmasta ja sen kanssakulkijoista.
Olisiko maailmaamme mahdollista tehdä paremmin lähetyttäväksi jokaisesta varallisuusasteesta? Poistamalla stigma työttömyydestä ja köyhyydestä, oltaisiin jo hyvällä mallilla. Mitä sinun mielestäsi täytyisi tehdä, jotta joka ikinen ihminen voitaisiin katsoa seisovaksi samalla viivalla, olivatpa he sitten mistä varallisuusluokasta tahansa?
Ihmisarvo on jokaisen oikeus.